Uusperheen hyvinvointi tuntuu olevan hukassa monelta. Kun seuraa somen keskusteluja uusperheistä, löytyy uusperheen haasteiden tai ongelmien syy lähes aina jostakin muualta: eksä, anoppi ja puoliso ovat hyvin usein syyllisiä uusperheissä esiintyviin haasteisiin. Usein tarinaa erilaisista tilanteista ja haasteista kuvataan kertomalla toisen tarinaa, omaan tarinaan keskittymisen sijaan. Asetamme itsemme rooliin, jossa olemme uhrin asemassa ja täysin muiden armoilla.

Tällaisissa tilanteissa ihminen alkaa usein voida pahoin ja lopulta uuvuttaa itsensä yrittämällä jatkuvasti muuttaa muita ihmisiä omaan tarinaansa sopivaksi. Uusperheissä tämä näkyy minusta jo hälyttävällä tasolla: tutkimukseni mukaan 9 kymmenestä uusperheen bonusmutsista voi jollakin tavoilla pahoin omassa uusperheessään.

Mutta ei hätää, sinulla on tähän avaimet omissa käsissäsi, sinun tulee vain olla valmis tekemään muutos ensin ajatuksissasi ja sitten käytöksessäsi. Ensimmäinen askel on haastavampi, joten jos olet sen eteen valmis tekemään töitä, on loppu jo helpompaa.

Mun tarina

Ennen minä olin samanlainen bonusaikuinen. Tunsin oloni tosi tahmeaksi tässä uusperhehommassa. Mulla ei ollut mitään yhteyttä bonuksiin ja siksi koko uusperhehomma tuntui todella hankalalta. Tästä syytin lasten bioäitiä: tämä puhui minusta ja miehestäni sekä mun lapsista puolison lapsille pahaa.  Bio nyt oli ylipäätään hankala ihminen, aiheutti monta valvottua yötä laittamalla kapuloita rattaisiin kaikessa, mitä me suunniteltiin. Kun lapset tuli meille viikonlopuksi, saattoi se olla valmiina bion aikatauluja ja suunnitelmia, jossa puoliso joutui ajamaan meidän luota joka päivä kuskaamaan lapsia eri paikkoihin ja odottelemaan niitä kotipaikkakunnalla.

Mä koin alemmuutta ja riittämättömyyttä, tuntuu että teinpä ihan mitä tahansa, ei se riittänyt bonuksille. Ne oli täysin epäkunniottavia mua kohtaan ja näyttivät sen ihan suoraan. Tästä syytin lapsia ja biologista äitiä, joka minusta puhui lapsille pahaa – tämä kävi ilmi lasten puheista ja sanottiin se minulle ihan suoraankin.

Käytiin miehen kanssa terapeutilla puhumassa näistä asioista, mutta koin sen aika epämiellyttävänä, kun siellä hyökättiin vaan miestä vastaan ja miten hänen pitäisi tehdä asialle ja biolle jotain. Tämä oli jo kyllä todettu ihan mahdottomaksi ajatukseksi, miten me voitaisiin toista ihmistä muuttaa?

OIkeasti olin tullut johtopäätökseen, ettei meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin erota. Mä en tätä uusperheilyä jaksanut enää ja en halunnut olla syypää siihen, että mies ei lapsiaan tapaisi. Tätä oli jo yritetty siten, että mä en ollut kotona kun bonukset oli meillä, mutta se ei enää ollut mahdollista. Koin asiasta syyllisyyttä, enkä halunnut olla syypää siihen, että lapset eivät vanhempaansa tapaisi. Mä en jaksanut tunnetta, kuin olisin muiden armoilla koko ajan. Kun bonukset tulivat meille (jos eksä ne sattui päästämään, tämähän ei ollut aina varmaa) ja jos tulivat, kotini ilmapiiri muuttui. Olin kuin vieraana omassa kodissani, johon tuli kaksi täysin eri tavalla käyttäytyvää ja eri tapoihin tottunutta muukalaista, joiden ympärille minä koitin sopeutua.

Paloin loppuun.

Tajusin, että mun on pakko tehdä asialle jotain. Ei ollut mitenkään mahdollista jatkaa näin, vaan asiaan pitäisi tulla muutos. Olin palanut loppuun ennenkin, mutten läheskään tällä tavalla. Ennen koti oli ollut minulle turvasatama, jossa pystyin olemaan oma itseni, turvassa kaikelta pahalta, mutta uusperheen myötä ikävät asiat murtautuivat tuon turvasataman sisään vieden sen minulta. Koin täydellistä epäonnistumista bonusaikuisena ja syytin siitä itseäni – tämä oli myöhemmin avain oivallukseeni.

Lähdin opiskelemaan uusperhevalemntajaksi ja tehdessäni lopputyötä bonusmutseille, huomasin pahoinvoinnin muissakin bonusaikuisissa. Koulutuksen aikana tajusin, että koko loppuun palaminen oli ihan turhaa, olin käyttänyt vuosia energiaani muihin ihmisiin ja sysännyt vastuun heille: kun he muuttuisivat, minä voisin olla onnellinen. Koin itse epäonnistuneeni MUIDEN MUUTTAMISESSA ja siksi uskoin olevani huono bonusaikuinen – ihan mahdoton yhtälö.

Uusperheen hyvinvointi

Muutos hyvinvoivaksi uusperheelliseksi

Uusperheen hyvinvointi ja onnellisuus oli kuitenkin minulle niin tärkeää, etten halunnut antaa periksi.

Nykyään tilanne on aivan toinen. Olen ymmärtänyt, että voin muuttaa ainoastaan itseäni, omaa käyttäytymistäni ja suhtautumista toisiin ja heidän tekemisiinsä. Minä en voi muuttaa heitä ihmisinä tai heidän käytöstään, koska en minäkään ole mitenkään kaikkivoipa. Turhaan siis hukkaan energiaani tähän mahdottomaan tehtävään.

Omaa uusperhetilannettani kuvaan nykyään seuraavanlaisesti.

Bonukset on. Ne ei oikeastaan herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Minun ei tarvitse kiintyä heihin, eivät ole minun lapsiani ja oikeastaan eivät myöskään perhettäni. He vain ovat. Ihan kuin joku toinen miehen sukulainen, he ovat olemassa mutteivät minulle mitenkään läheisiä tai rakkaita. Tässä olen armollinen itselleni, en enää suostu äitimyytin ajatukseen, että minun pitäisi rakastaa näitä lapsia. Minun ei tarvitse.

Parisuhteemme on vakaa. Kun olen päässyt tästä tunnelatauksesta puolisoni entistä elämää, bonuslapsia ja eksää kohtaan, on vuorovaikutuksemme muuttunut erilaiseksi. En enää yritä tulkita puolisoni sanomisiin siellä olematonta piiloviestiä, vaan voin keskittyä häneen ihmisenä ja siihen, mitä hän minusta ajattelee. Hän on valinnut olla minun kanssani, eikä jonkun toisen – tämä parisuhde on molempien tämän hetkinen todellisuus.

Koen itseni voimaantuneeksi ja hyvinvoivaksi, kun en enää tuhlaa energiaani muiden muuttamiseen tai aseta omaa hyvinvointiani ehdolliseksi heidän käytökselleen. Minä voin voida hyvin riippumatta siitä mitä he tekevät tai sanovat. Huomaan myös, että kun heidän tekemisestään on tullut minulle merkityksetöntä, on kiusaamiseni menettänyt myös heidän kiinnostustaan.

En koe tarvetta pariterapialle tai erolle. Haluan, että olemme puolisoni kanssa tasavertaisesti läsnä tässä parisuhteessa enkä halua syyllistää häntä jonkun toisen käytöksestä tai esittää kohtuuttomia vaatimuksia hänelle onnestamme. En myöskään koe minkäänlaista tarvetta erota – miksi ihmeessä kokisin, koska olen onnellinen tässä hetkessä, tässä perheessä.

Nyt kun katson taaksepäin, en ymmärrä, miksi viivyttelin

Ymmärrän, miten muutos on pelottavaa. On NIIN HELPPO jatkaa vanhaa, opittua tapaa tehdä asioita. Myös vastuu on pelottavaa. Kun ei enää pääse piiloutumaan muiden taakse vaan ottaa vastuun itselleen, ei myöskään voi syyttää muita epäonnistumisista, joita pelkäämme luontaisesti – olemme niin elämämme aikana oppineet.

Mitä jos epäonnistumista ei tarvitsisi pelätä? Mitä jos ei ole enää epäonnistumisia vaan ainoastaan erilaisia tapoja tehdä asioita, ilman onnistumisen mittaamista. Jos voit nyt huonosti joissakin tilanteissa, on oikeastaan sama kokeilla jotain toista tapaa tehdä asioita, ilman ennalta asetettuja paineita toimivuudesta – sinä et voi epäonnistua.

Uusperheen hyvinvointi on tässä ja nyt. Oletko valmis ottamaan askeleen eteenpäin ja perheesi onnellisuuden ja hyvinvoinnin omiin käsiisi? Ilmoittaudu ILMAISEEN webinaariin tästä niin kerron sinulle lisää.