Tovin aikaa seurusteltuamme saimme kuulla, että puolisolleni on tulossa lapsi. Lapsi on saanut alkunsa ennen meidän yhteistä alkua, eikä tämän taustalla ole parisuhdetta. Puolisoni alun shokista selvittyään luonnollisesti oli valmis kantamaan vastuunsa ja minä  alusta saakka häntä valmis kaikin keinoin tukemaan. Ostin tulokkaalle tarvikkeita, mitä arvelin hänen mahdollisesti tarvitsevan ollessaan isänsä luona (luonnollisesti myös meidän kanssamme).  Tulevan lapsen äiti pyysi puolisoani tekemään tilan hänelle ja pienelle puolisoni talosta ja tämäkin ilman muuta sopi. Teimme selväksi, että ovat aina tänne tervetulleita ja tuemme tätä asiaa kaikinkeinoin, kuten kuuluukin.  Lapsen äiti keskusteli synnytyksen lähestyessä myös minun kanssani ja pyysi saada pitää kuplansa vähän aikaa vauvan syntymän jälkeen, etten siihen heti lasteni kanssa tule. Tämä täysin ymmärrettävästi ja ilman muuta meille myös sopi.

Puolisoni kävi tapaamassa syntymän jälkeen siis vauvaa vauvan ja äidin kodissa, useamman kerran viikossa muutaman viikon ajan.Sitten tulikin aika tunnustaa isyys ja tehdä viralliset paperit. Ensitöikseen heidän lapsensa äiti vaati saada yksinhuoltajuuden, johon puolisoni vastoin parempaa tietoa suostui. Sitten sovittiin elatusmaksuista ja tapaamisista. Alkuun äidin kotona, sitten myöhemmin vuorotellen, kunnes siirtyisi myöhemmin oikeanlaisiksi, kun lapsi kasvaa. Alkuun tapaamiset aina toki niin, että äiti on läsnä tai käy halutessaan esimerkiksi kävelyllä, kun lapsi on isänsä ja myöhemmin isänsä ja isän läheisten kanssa.

Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes tuli ensimmäiset helteet. Äiti halusi tulla puolisoni luo vauvan kanssa, koska kotonamme oli viileämpää (ilmastointi). Puolisoni toivotti heidät lämpimästi tervetulleeksi, mutta kertoi myös tähän, että minä olen lasteni kanssa tulossa tähän, sillä olemme lähdössä veneellä käymään uimassa lasteni kanssa. Tästä syntyi ensimmäinen ’sota’, sillä puolisoni olisi pitänyt ”laittaa oma lapsi etusijalle” ja ilmoittaa meille, että uinnit on nyt peruttu, koska  lapsi ja lapsen äiti on tulossa. Meille kaikillehan siis olisi erinomaisesti sopinut heidän tulonsa tänne sekä yleensäkin heidän olemisensa täällä niin paljon kuin haluavat, eihän minun ja lasten olemassaolo sulje sitä ollenkaan pois, päinvastoin, olisin enemmän kuin mielelläni osallistunut ja auttanut.  

Sitten alkoikin keskustelu ristiäisistä ja sen lisäksi tapaamisissa olisi ollut vuoro tulla isän kotiin. Ristiäisiin lapsen äiti oli kerännyt listan, ketä haluaa paikalle ja puolisoni puolelta sopi kummiksi suunniteltu ystävä, puolisoni äiti sekä veli perheineen. Puolisoni kertoi haluavansa myös oman perheensä paikalle ja ennenkaikkea, koska ristiäiset oli tarkoitus järjestää meidän kotonamme. Tämä ei sopinut. Kiivaiden keskustelujen jälkeen minä olisin kelvannut ristiäisiin kahvinkeittäjäksi, koska ”kyllähän sinne joku tarvitaan kahvia keittämään”, mutta lapseni eivät olleet tervetulleita missään roolissa. Puolisoni toki pahoitti tästä mielensä ja lähti lapsensa äidin luota vihaisena lyöden oven lujasti kiinni perässään. Tästä kerrasta seurasi sos-puheluita pitkin kaupunkia ja sosiaalityöntekijöille, missä vaadittiin jatkoon valvottuja tapaamisia vedoten siihen, että puolisoni on käyttäytynyt aggressiivisesti ja väkivaltaisesti lastaan ja hänen äitiään kohtaan. Puolisoni ei tässä vaiheessa enää saanut myöskään ottaa vauvaa ajelulle (tähän mennessä oli ajoittain käynyt, että saa hetken vauvan kanssa olla kaksin), koska oli mennyt kerran ajelulla ollessaan tapaamaan veljeään ja näyttänyt luonnollisesti veljelleen vauvankin. Nyt ajelut olivat loppu, koska puolisoni ”esittelee vauvaa kenelle tahansa”.

Sitten tuli se kerta, kun lapsen ja lapsen äidin oli tarkoitus tulla tapaamisvuorossa meille. Luonnollisesti en ollut lasten kanssa kotona, koska tiesimme, ettei lapsen äiti tätä hyväksy. Lapsen äiti ei kuitenkaan koskaan tullut, koska olisimme voineet olla kotona ja sitä riskiä hän ei voinut toki ottaa. Jatkoon lapsen äiti vaati, että tapaamiset hoidetaan vain hänen kotonaan vedoten siihen, että hänen pitää rauhassa opettaa puolisoani hoitamaan lastaan, koska puolisoni ei hänen mukaansa osaa käsitellä tätä, eikä kukaan muu voi opettaa. Sitä en tiedä, kuka lapsen äidin opetti, lapsi kun oli ensimmäinen molemmille. Minua ei myöskään vaadittu käymään kurssia vauvanhoitoon, kun sain ensimmäiseni 21 vuotiaana, pärjätty on vaikka alkuun pelotti hitokseen kaikki. Myös lapseni isä oppi kaiken itse, kylvettikin paremmin kuin minä.

Puolisoni pyysi, että jos tapaamiset hoidettaisiin jatkossa alkuun lapsen äidin luona, molemmat saisi valita mukaan haluamansa henkilön tapaamiseen, jotta jatkossa vältyttäisiin siltä, ettei tällaisia syytöksiä puolisoni käytöksestä tule, missä on sana sanaa vastaan tilanne. Tämä ei luonnollisesti käynyt, vaan puolisoni olisi saanut tulla ainoastaan yksin tai sitten mennään valvottuihin tapaamisiin, mitkä toki tuntuivat melko nöyryyttävältä, kun ainoa syy näihin on se, että äiti ei kestä sitä, että puolisolla on vaimo ja perhe.
Itse koitin tätä asiaa myös selvittää ja sain todella tylyä tekstiä takaisin sekä kommentin siitä, että jos hän olisi minun kengissä, olisi jättänyt mieheni rauhaan. Itsekin kyllä siinä vaiheessa tuohtuneena vastasin takaisin melko napakasti, mielestäni kun ei yksinkertaisesti kukaan voi viedä lapsensa isältä oikeuksia ja määrittää lapsen isän perhettä tai lapsen oikeuksia tavata toista vanhempaansa tai hänen perhettään.

Tilanne herättää edelleen katkeruutta ja saa vihaiseksi sekä surulliseksi edelleen, sitä en voi kieltää.

Kun lapsi ei saa tavata isän uutta puolisoa
Kuvituskuva – Kuva ei liity tapaukseen

Tästä kaikesta alkaa olla jo aikaa. Puolisoni maksaa joka kuukausi elatusmaksuja lapsestaan, johon hänellä ei ole mitään oikeuksia. Mitä kauemman aikaa kuluu, niin sitä vaikeampaa tämä asia tulee olemaan kaikille. Puolisoni lapsella on toinen perhe täällä meillä, siihen kuuluu puolisoni, minä, 4 lastani ja pian viides syntyvä lapsi, joka on myös biologisesti hänen sisarpuolensa. Lapsi ei ole tavannut isäänsä ensimmäisten viikkojen jälkeen, eikä tiedä tästä elämästä mitään, mihin hänellä kuuluisi olla oikeus kuulua. Puolisoni oikeudet lapseen vietiin ensimmäisellä käynnillä lastenvalvojalla ja ainoa oikeus, mikä hänellä on, on maksaa osa lapsensa kuukausittaisesta elämästä.

Puolisoni ei ole nähnyt lapsensa vauva-aikaa. Ei sitä, kun hän on oppinut ryömimään, konttaamaan, kävelemään, puhumaan tai ihmetellyt kaikkea olemassa olevaa. Puolisoni ei päässyt osallistumaan ristiäisiin ja sai tietää lapsensa nimenkin vasta ristiäisten jälkeen. Puolisoni ei tiedä, mitä hänen lapselleen kuuluu tai millaiseksi persoonaksi hän on kehittymässä. Ei sitä, mistä hän tykkää tai mitä hän ei voi sietää. Puolisoni ei tiedä, mikä saa hänen lapsensa nauramaan tai itkemään. Yhtenäkään yönä puolisoni ei ole saanut olla tuomassa lohtua lapselleen.

Pahinta tässä kaikessa on se, että puolisoni on saanut usealta taholta syyt niskoilleen siitä, että ei ole tekemisissä lapsensa kanssa tai saa asioita kuntoon. Puolisostani on tehty lapsen äidin toimesta (joka ei alkuunkaan tunne lapsensa isää) viskiä juova alkoholisti, aggressiivinen ja uhkaava henkilö, joka ei ole turvallinen aikuinen. Mitään noista puolisoni ei ole. Näiden yhdessä elettyjen vuosien aikana olen kuullut puolisoni korottavan ääntä kerran, enkä osaisi kuvitella hänen toimivan aggressiivisesti missään tilanteessa. Päinvastoin, hän on kiltein, kultaisin ja turvallisin ihminen kenet tiedän, niin minulle, kuin lapsilleni. Täydellinen puoliso ja aikuinen tuki lasteni ja varmasti myös tulevan lapsensa elämässä.
Minä toki olen myös kuullut olevani mustasukkainen ja vaikeuttavani tätä yhtälöä omalta osaltani ja etten hyväksyisi puolisoni lasta ja vaikeuttaisin yhteydenpitoa puolisoni ja lapsen välillä.

Suurin kysymys kaikessa on, että miten puolisoni olisi voinut tulla vastaan? Jättämällä meidät?
Miten minä olisin voinut tehdä enemmän? Annoin tilaa ja olin valmis antamaan niin paljon kuin on tarpeen, ostin lapselle turvakaukalosta lähtien kaikki tarpeellisen puolisoni kanssa ja olin valmis tukemaan kaikin mahdollisin keinoin tämän lapsen suhdetta isäänsä ja ottamaan hänen luonnolliseksi osaksi perhettämme. Lapsenikin odottivat puolisoni lasta ja olivat innoissaan tästä. Nyt onneksi kyselevät asiasta jo vähemmän, eikä asia särje sydäntä ihan joka päivä uudelleen. Matka on ollut kuitenkin raastava. Pahinta on nyt se, että puolisoni äiti ei kykene antamaan puolisolleni anteeksi sitä, että hän ei ole lapsensa kanssa tekemisissä, sillä hän syyttää asiasta minua, eikä sen vuoksi ole meidän kanssa tekemisissä, eikä näin ollen myöskään tulevan lapsenlapsensa. Tämäkin on ollut pakko hyväksyä, koska emme kertakaikkiaan keksi, mitä voisimme vielä tehdä toisin. Käräjille ei ole voimavaroja lähteä, eikä enää varaakaan, kun oma entinen puolisoni vei lastemme huoltajuusasiat käräjille ja kahden vuoden taistelu tästä vei kaikki säästömme. 

Tässäpä tämä tarina, toive on suuri, että asiat voisivat olla tai olisivat menneet niin toisella tavalla.
– Anna-Kaisa