Meidän helmikuu oli tosi haastava. Perhe täydentyi puolison kahdella lapsella ja se herätti mitä ihmeellisempiä tunteita, pelkoja jo etukäteen ja myös tämän prosessin aikana törmättiin mitä ihmeellisempiin asioihin. Perheen rakenteen ja dynamiikan muutos voi tuoda esiin yllättäviä asioita. Meidän perheessä tunteet ja niiden voimakkuus yllättivät täysin. 

Viikolla, jolloin lasten piti muuttaa meille, näin unta, että olin mieheni ja hänen eksänsä häissä meidän yhteisen lapsen kanssa. Hääpaikka oli niin syrjäinen, etten päässyt sieltä pois mitenkään ja koin valtavaa ahdistusta ja fyysisiä oireita. Aamulla melkein nauratti alitajunnan tekemä työ tässä asiassa. Unihan oli ihan täysin absurdi ja mahdoton ihan jo ajatustasolla. 

Mieli on siitä metka, ettei sitä pääse pakoon. Vaikka kuinka tietää, ettei ajatus ole totta, voi se siitä huolimatta tuntua pahalta, epämukavalta ja herättää jopa fyysisiä reaktioita. Jokainen meistä reagoi eri tavoin mutta jokaisen kokemus on yhtä arvokas ja tärkeä juuri hänelle.

Yksi perheemme vuoroviikkoasujista kiukkusi muuttoa vastaan ja kun hän pääsi sanoittaman tunteitaan, hän totesi pelkäävänsä että kun pikkusisko viettää toisten veljien kanssa enemmän aikaa, ei tämä enää rakasta häntä niin paljon. Pelot ovat usein epärealistisia, mutta se ei tee niistä kokijalleen yhtään vähemmän todellisia. Keskustelimme teini-ikäisen kanssa pitkästä historiasta pienen sisaruksen kanssa ja miten sen kautta näiden kahden suhde on jo niin vakiintunut, ettei se hetkessä muuttuisi. Ja jos huomaisimme muutoksia, panostasimme siihen yhdessä.

Pienimmän kanssa ajattelimme sopeutumisen olevan helpoin. Hän on aina pitänyt vuoroviikkoisten kanssa olemisesta ja tuntunut hieman tylsistyneeltä kun on aikuisten kanssa keskenään. Hän kuitenkin reagoi muuttoon ehkä voimakkaimmin. Puolin ja toisin opettelua vaatinut muutos ja tottuminen toisiin purkautui leikki-ikäisellä yökasteluna ja levottomina unina, joka taas vaikutti myös meidän aikuisten nukkumiseen ja jaksamiseen. 

Mikä auttoi?

Isommilla ja aikuisilla tunteiden sanoittaminen osoittautui toimivaksi. Kuitenkin huomasimme myös pian, että erilaiset perhekulttuurit vaikuttivat siihen, millä tavalla asioista puhutaan tai miten tunteita näytetään ja käsitellään. Tuntui, kuin olisimme kaikki räpiköineet uima-altaan syvässä päädyssä yhdessä, mutta kykenemättöminä auttamaan toisiamme. 

Pienimmän kohdalla ratkaisu ei ollut niin helppo, ihan koska tunteiden sanottaminen ei leikki-ikäisellä ole samanlaista kuin isommilla. Pienimmälle tarvittiin konkreettista rajaamista, omaa tilaa, turvallisuutta. Piti vaatia, että pienimpään piti ottaa lasten etäisyyttä, jos tilanne meinasi lähteä käsistä.

Haluaisitko kuulla lisää faktaa ja tarinoita uusperheilystä? Liity etusivulta mukaan postituslistallemme.